5.2.2016

Ovatko uraani- ja kaivoskiista uusi suomalaisen ympäristöprotestin aalto?

Teksti:
Toni Eerola, erikoisasiantuntija

GTK selvitti kansalaisaktivismin kehitystä ja vaikutusta kaivosalaan.

Globalisaatiokriittinen liike muodosti 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa suomalaisen ympäristöprotestin viimeisen aallon. Se pirstaloi aktivistien huomion kotimaan ympäristöasioista globaaleihin kauppapoliittisiin kysymyksiin ja kehittyvien maiden ongelmiin. Liikkeen kuihtumista seurasi suvantovaihe, joka päättyi uraanin etsinnän vastustamiseen 2006–2008, mikä puolestaan palautti ympäristön takaisin kotimaahan paikalliseksi kysymykseksi. Uraanikiistan myötä siirryttiin ”aallokkoon”, jossa pienemmät kiistat muodostavat eri asioihin keskittyvää liikehdintää ja josta kehittyi nykyinen kaivoskiista Talvivaaran myötä.

Kaikesta kampanjoinnista ja uutisoinnista huolimatta Suomessa ei voida puhua laajamittaisesta kaivosvastaisuudesta. 40 toimivasta kaivoksesta kolmea (Kylylahti, Laiva, Talvivaara) ja neljää kaivoshanketta (Sokli, Juomasuo, Hannukainen ja Suhanko) on vastustettu paikallisesti. Oriveden ja Jokisivun kaivosten sekä Rompaksen ja Viiankiaavan malminetsinnän vastustus on enimmäkseen ulkopuolisten ympäristöjärjestöjen kampanjointia.

Malminetsinnässä ei ole ollut suurempia kiistoja, vaan yritysten ongelmat liittyvät viranomaistoimintaan (suhteet, viranomaisten väliset ristiriidat, lupakäsittelyn hitaus).

Kaivosalan kriittisimpiä sidosryhmiä ovat mökkiläiset, matkailijat ja ympäristöjärjestöt, jolloin kaivostoiminnan hyväksyttävyydellä on kansallinen tai jopa kansainvälinen ulottuvuus. Kaivostoiminta luonnonsuojelu- ja/tai saamelaisalueilla voi laukaista vastustusta kansainvälisesti. Suomeen on kehittynyt samalla Nimla – Not in My Leisure Area (ei minun vapaa-ajanviettopaikalleni) -ilmiö, missä oman ”takapihan” lisäksi reviiri ulotetaan kymmenien-satojen kilometrien päähän, missä maiseman, mökin ympäristön tai matkailukohteen pitää pysyä muuttumattomana. Tähän perustuen matkailijat ja mökkiläiset haluavat sanella Lapin elinkeinopolitiikkaa välittämättä paikallisten toimeentulosta, ellei se palvele heidän tarpeitaan ja matkailuyrittäjät voivat liittoutua ympäristöaktivistien kanssa. Ulkopuolisten vaatimukset voivat kuitenkin olla ristiriidassa paikallisten näkemysten ja tarpeiden kanssa, jolloin näiden tahojen toiminnan yhteiskuntavastuuta, hyväksyttävyttä, legitimiteettiä ja sosiaalisia vaikutuksia voidaan kyseenalaistaa, etenkin perättömiä uhkakuvia esittäessään.

Uraani- ja kaivoskiistat ovat synnyttäneet uusia kansalaisliikkeitä, kuten Stop Talvivaara. Suomen luonnonsuojeluliitolla on kuitenkin perinteisenä järjestönä edelleen merkittävä rooli mm. paikallisten vapaaehtoisten toimintaryhmien tukemisessa, säännellen ja sulattaen itseensä huomattavan osan kansallisesta ympäristöliikehdinnästä.

Samaan aikaan ääriliikehdintä kuitenkin kasvaa ja anarkistien lakia rikkova toiminta (mm. Hyökyaalto) muistuttaa 1990-luvun aktivismia. Yksittäiset, järjestöistä riippumattomat aktivistit saattavatkin radikalisoitua ja avoin ja väkivallaton toiminta voi saada vaihtoehtoja, jos tärkeisiin suojelukohteisiin kajotaan. Tämä voi olla haaste sääntelyn karsimiseen tähtäävälle ympäristöpolitiikalle.

Sidosryhmätoiminta, viestintä ja yhteiskuntavastuu ovat kaivosyrityksille keskeisiä paikallisen hyväksynnän ansaitsemisessa, jonka paras mittari on mediahiljaisuus eli ”draamaneutraalius”. Kun asiat ovat kunnossa, ei ole uutisia, mikä koskee suurinta osaa kaivospaikkakunnista ja suhteuttaa kaivoskeskustelua ja vastustuksen arviointia. Kaivosalan ammattilaisten ja yritysten vastuullinen toiminta sekä proaktiivisempi rooli yhteiskunnan ja ympäristöjärjestöjen suuntaan ovat ratkaisu moneen kaivoskeskustelun ongelmaan. Kestävän kaivosteollisuuden verkostossa on onnistuttu hälventämään molemminpuolisia väärään tietoon ja uskomuksiin perustuvia ennakko- ja epäluuloja ja päästy rakentavaan dialogiin, kompromisseihin ja yhteistyöhön.

Vaikka arviointi voi olla liian aikainen, uraani- ja kaivoskiistat eivät muodosta uutta ympäristöprotestin aaltoa. Ne eivät ole saaneet aikaan laajempaa keskustelua, vaikka kaivoskiistaan on yhdistetty keskustelu vapaakauppasopimuksista, kohtuutaloudesta ja resurssiniukkuudesta. Jos kaivoskiista tuottaa laajempaa liikehdintää kysymyksineen ja seurauksineen, se voi kehittyä uudeksi suomalaisen ympäristöprotestin aalloksi. Tällä hetkellä sen mobilisaatiokyky näyttää heikolta.

Selvitys julkaistiin uudessa kaivosalaa käsittelevässä GTK:n Tutkimusraportissa 221. Raportti käsittelee myös mineralaalipolitiikkaa, toimijoita, malminetsintää, prosessiteknologiaa, sekä ympäristövaikutusten hallintaa. Kirjoittajat ovat GTK:n, VTT:n ja SYKE:n asiantuntijoita. Raportti on Tekesin Green Mining -ohjelman rahoittaman Sustainable Acceptable Mining (SAM, http://virtual.vtt.fi/virtual/sam) -hankkeen tulos:

Kivinen, M. (toim.) ja Aumo, R. (toim) 2015. Kaivostoiminta ja malminetsintä Suomessa: Teollisuuden tukijalasta verkostoyhteiskunnan osaksi. GTK:n Tutkimusraportti 221, 106 s. http://tupa.gtk.fi/julkaisu/tutkimusraportti/tr_221.pdf

Teksti: Toni Eerola

Kirjoittaja on geologi, joka työskentelee nykyään Viestintä ja markkinointi –toimintayksikössä. Hän seuraa ja tutkii aktiivisesti kaivoskeskustelua ja yritysten yhteiskuntavastuuta ja sosiaalista toimilupaa kaivosalalla.