3.10.2018

Geoblogi: Suolla ken askeltaa, ken turpeet tunnistaa?

Teksti:
Tuija Vähäkuopus, geologi

GTK on tehnyt tavoitteellista, systemaattista turvetutkimusta jo 1970-luvulta lähtien. Tähän mennessä soita on tutkittu jo 2,3 miljoonan hehtaarin verran Suomen reilusta 9 miljoonasta suohehtaarista. Vuosittainen tavoite on vaihdellut öljykriisin innoittamasta 100 000 hehtaarista nykypäivän 20 000 hehtaariin. Parhaimmillaan turvetutkijoita ja tutkimustyöntekijöitä on ollut vuosittain noin pitkälle toistasataa henkilöä soilla, kun esimerkiksi tänä vuonna tutkija-tutkimustyöntekijä -työpareja soilla on talsinut yhteensä 18 (sisältäen 5 harjoittelijaa). Työ on ollut aina ajanmukaisen tehokasta, tutkijoilla on ollut käytössään viimeisimmät tavat suunnitella, tallentaa ja käsitellä tietoa. Tutkimustyöntekijän tärkein työväline, käsikäyttöinen venäläinen laippakaira ei tietääkseni ole suurempia kehittelyjä vuosien saatossa käynyt läpi, mitä nyt kokeneemmat kairamiehet ovat viilailleet laippaa sujuvammaksi. Mutta aina kun ohjelmistot, aineistot tai tiedonkäsittely on kehittynyt, on toiminta samalla tehostunut, ja nykyisellä työparimäärällä saadaan suhteessa paljon enemmän ja laadukkaampaa tietoa soista kuin aikanaan.

GTK tutkii pääsääntöisesti, nykykriteerien mukaan, yli 20 ha suoalueita tavoitteenaan löytää tietyn hehtaarimäärän verran turvetuotantoon kelpaavaa turvetta. Tavoite on linjattu GTK:n ja TEM:in välisissä tulossopimuksissa. Vuosittain kokoontuva TEM:in vetämä Turvevarojen kartoituksen koordinaatioryhmä (jossa on kaikki sidosryhmät edustettuna) tarkastelee tutkimustoimintaa ja ehdottaa tutkimuksen kohde- ja painotusalueita. Ryhmä on kokoontunut jo 1970-luvulta lähtien, joten tiivis asiakasnäkökulma on ollut turvetutkimuksissa aina mukana! Viime aikoina energiaturpeen lisäksi, ja kenties kohta sijaan, turpeen merkitys ruokatuotannossa kuivike- ja kasvuturpeen sekä elävän sammalkerroksen muodossa korostuu myös tutkimusalueiden ja painopisteiden valinnassa. Ei pidä unohtaa että tutkimustietoa käytetään myös Luonto- ja lintudirektiivin vaatimiin EU-raportointiin, ja esimerkiksi suoalueiden sopivuuden arviointia muuhun käyttöön, kuten esimerkiksi suojeluun, kaavoitukseen, maankäytön suunnitteluun, maa- ja metsätalouteen, kylpy- ja elämysteollisuuden tarpeisiin – listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Dataa on vuosien saatossa kertynyt yli 17 900 yksittäiseltä suoalueelta, yli 1,8 miljoonalta pisteeltä, ja yhteensä tietueita GTK:n turvetietokannassa on 234 miljoonaa kappaletta. Aika monta askelta on näiden pisteiden eteen otettu soilla! Kaikki kerätty turvetieto vaatii edelleen sitä kuuluisaa maastokäyntiä. Monesta aineistosta on toki hyötyä siinä, kun määritellään mistä suo alkaa ja mihin se loppuu, mutta apuja sen määrittämiseen, kuinka syvää ja minkälaista turvetta mistäkin on, löytyy aika vähän.

Turvetutkijan ”maastokäynti” alkaa käytännössä ensin toimistolla, kun seuraavan kesän kohteille tehdään suokohtaiset suunnitelmat. Suunnittelun pohjalla hyödynnetään kaikki mahdollinen lisätieto muista aineistoista.. Viime vuonna GTK:n toimesta valmistunut suoalueiden rajausaineisto koko Suomesta on yksi tärkeimmistä, oman tutkitun aineiston lisäksi. Rajausaineistolle on kovaa kysyntä, ja sen merkitys tulee nousemaan nopeasti, kun se päästään liittämään tietopalveluihimme. Suunnitelmat eli kesän tekeminen on kohdennettu kunakin aikakautena omine kriteereineen, vielä noin 10 vuotta sitten tutkimus eteni kunnan laidasta laitaan, jotta kunta saatiin raportoitua kuntakohtaiseksi Turvetutkimusraportiksi. Nykyään tutkimukset kohdennetaan sidosryhmien tarpeiden mukaan, painottuen sellaisille alueille missä tutkimustilanne on keskimääräistä heikompi ja paineita uudelle datalle löytyy. Suunnitelmavaiheessa siis määritetään tutkittavan suoalueen rajat ja tehdään tutkimus- ja syvyystutkimuspisteverkosto. Tämän lisäksi tarvittavat karttadatat (Maastotietokanta ja ilmakuvat) kerätään tutkimusalueilla, joita käytetään kulkemisen ja havainnoinnin pohjana maastossa.

Kun suunnitelmadata on valmis, pitää ”suopaketit” ja taustadata siirtää tableteille, ja sieltä pois kun tutkimukset valmistuvat. Ennen tätä kesää tämä ralli hoitui ankaralla kopypastettamisella tikulta toiselle, ja varmuuskopioita oli ties kuinka monessa siirtokovalevyssä, ja viimeisiä aineistoja huhuiltiin pitkälle syksyyn tutkijoiden koneilta. Tälle kesää otettiin käyttöön TUR-ryhmän suunnittelema ja GEH-yksikön toteuttama Turvetutkimuksen Datanhallinta-ohjelma, jonka avulla tutkija hoitaa datapakettien siirron ennen ja jälkeen tutkimusten. Ohjelmaan on integroitu jo aiemmin tehty tarkistusohjelmisto, sekä ajantasaiset tilannetarkastelutyökalut. Näiden avulla projektipäällikkö sekä yksikön päällikkö pystyvät seuraamaan tutkimusten etenemistä alueilla, ja reagoimaan mahdollisten poikkeamien esille tullessa. Tätä ohjelmaa hyödynnetään myös aineistojen jatkokäsittelyssä, eli digitointi- ja kantaanvientivaiheessa.

Ohjelmistojen, aineistojen ja datan parissa tapahtunut kehitys ei poista tarvetta että jossain vaiheessa tutkijan saappaan on astuttava suolle ja kairan pureuduttava turvekerroksen pinnasta pohjaan. Yleensä ottaen nykyisen Turvevarannot-yksikön väestä yli 90 % katoaa toimistolta maastoon kesäkuun alussa, ja palaa pikkuhiljaa toimistolle takaisin aikaisintaan elokuussa.

Tyypillinen turvetutkijan päivä etenee niin, että turvetutkija ja kairamies starttaavat auton aamulla (kelistä riippuen) siinä seitsemän aikaan, parkkeeraavat auton suon laitaan tai suolle menevän polun tai kivikon laitaan keskimäärin puolen tunnin ajamisen jälkeen, talsivat suolla puoli kolmeen ja hurauttavat auton tukikohdan pihaan noin kolmeksi. Mitä sitten tapahtuu siinä seitsemän ja kolmen välissä? Suolle mentäessä tutkija on (ainakin toivottavasti) saanut tablettinsa työkuntoon, eli ArcMapin auki oikean suon suunnitelmineen, GPS:n toimimaan, oletustiedot talletettua painopisteellä ja mielensä käännettyä suotutkijan moodiin. Suolle tehdyn tutkimus- ja syvyystutkimuspisteverkoston saa tutkija kulkea missä järjestyksessä haluaa, ja yleensä noheva tutkija suunnittelee alustavan karkean päiväkohtaisen reitin jo ennen kuin suolle astuukaan. Työn etenemisen, maaston ja tutkimustulosten mukaan tutkija muuttaa sujuvasti reittiä joko lisäten tai vähentäen kuljettavia pisteitä, eli tekee lennosta reitinoptimointia. Suunniteltujen pisteiden lisäksi yleensä pisteitä tehdään lisää matkan varrelle, mikä vaikuttaa reitinoptimointiin ja päiväkohtaiseen pistemäärään. Se, kuinka monta pistettä työpari sitten tekee päivän aikana, ei ole relevantti kysymys, vaan käytännössä työmäärän ratkaisevat kairausmetrit. Karkeasti ajateltuna, jos on paksusti turvetta, pisteitä (ja siinä samalla hehtaareja) tulee vähemmän, mutta toisaalta taas tutkittu turvemäärä lisääntyy. Vaihteleva turvepaksuus lisää tehtäviä pisteitä. Mataluus vähentää pisteitä, mutta samalla on pidettävä huolta että pistemäärä per hehtaari ei jää vajaaksi. Kaikki tämä on automatisoitu vuosien saatossa tutkijan päähän ja tapahtuu sen kummempia pähkäilemättä.

Kun vihdoin ja viimein, tai heti, riippuen suosta ja auton sijainnista, päästään sinne pisteelle, alkaa varsinainen työ. Tutkijan vastuulla on suon pintatietojen havainnointi ja turpeen ominaisuuksien ja pohjamaalajin määrittäminen ja tietojen tallennus tabletilla suopakettiin Turso-käyttöliittymän avulla, tutkimusavustaja kairaa turvetta kairalla 50 cm pätkissä pinnasta pohjaan saakka. Pisteitä tehdään kahdenlaisia, syvyystutkimuspisteitä ja tutkimuspisteitä. Syvyystutkimuspisteellä merkitään ylös suotyyppi, sen muuttumisen aste (luonnontilainen, ojikko, muuttuma), turpeen alaraja ja pohjamaalaji. Nopeaa kuin mikä! Tutkimuspisteellä sen sijaan merkataan kattavasti erilaisia pintatietoja sekä itse turpeen laatutiedot, mahdolliset liejukerrokset ja pohjamaalaji. Kun ollaan tutkimuspisteellä, tutkija miettii ja tallentaa ensin suotyypin ja sen muuttumisen asteen, mättäisyysprosentin ja mättäiden korkeuden, hilla-, karpalo- ja kihokkimäärän (asteikolla 1-3), puulajisuhteet (mänty-kuusi-koivu-lehtipuut) ja puuston tiheyden ja kehitysluokan ja mahdollisen suon reunan. Tässä välin kairamies on nostanut ensimmäiset 50 cm turvetta (jos sitä on sen verran), jolloin alkaa itse turpeen tutkiminen. Tutkija silmäilee ja koplailee turvenäytettä ja määrittää mahdolliset laatuvaihtelut: onko turve sara- vai rahkavaltaista turvetta, mikä on maatumis- ja kosteusaste ja onko turpeessa mahdollisesti lisätekijöitä (puun, varpujen, tupasvillan, raatteen, siniheinän ym. jäänteet). Eli käytännössä, kun silmämääräisesti on havainnoitu kerrosrajat, ottaa tutkija minimissään 10 cm pätkän samanlaista turvetta käteensä, tunnustelee sitä aikansa ja lopuksi suorittaa von Postin asteikkoa hyväksi käyttäen maatumisasteen määrittämisen – eli puristaa turvetta kourassaan! Jos turve on heikosti maatunutta (von Postin asteikolla 1-4) rahkaturvetta, tulee siitä eritellä vielä eri rahkaturpeiden osuudet. Näitä ovat Acutifolia, Cuspidata ja Palustria –ryhmät, jotka ovat omanlaisensa näköisiä ja tuntoisia kouraan. Tutkija määrittelee ja naputtelee tablettiin nämä tiedot turvekaavamuotoon, jossa määritetään turpeen ja lisätekijöiden osuudet jaettuna kuuteen osaan. Variaatioita on monia, heikosti maatunut täysin Cuspidataa sisältävä rahkaturve on kaavaltaan Q6. Saraturvetta sisältävä rahkavaltainen turve jossa mukana yhden osan verran puun jäänteitä (ja sitä saraturvetta myöskin) on kaavaltaan L1C2S3, jossa L on puun jäänteet, C on sara ja S rahka. (Asiaan voi perehtyä lukemalla esim. legendaarista harmaata kirjaa Turvetutkimusten maasto-opas (E. Lappalainen, C-G. Stén ja J. Häikiö 1984) (linkki: http://tupa.gtk.fi/julkaisu/opas/op_012.pdf). Näin jatketaan 50 cm kerrallaan aina turvekerroksen pohjaan saakka, ja sen jälkeen määritellään vielä mahdolliset välikerrokset, eli monen sortin liejut, ja lopuksi pohjamaalaji, johon kairaus päättyy. Toisinaan liejun ja turpeen erottaminen voi vaatia näytteen maistelua, jotta erottaisi mahdolliset mineraalirakeet orgaanisesta massasta, ja se se onkin vasta mukavaa hommaa! Nykyään pitää olla myös tarkka sulfidipitoisten lieju/pohjakerrosten kanssa, niistä kun yleensä on maankäytön kannalta monta harmia jos niiden esiintymisestä ei ole tietoa. Tosin tätä ongelma esiintyy pääasiassa rannikolla entisen Litorinameren korkeimman rannan alapuolella, ja, jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, mustaliuskeiden yhteydessä muuallakin.

Tässä vaiheessa, yhdellä pisteellä, tutkijan päässä on liikkunut kasvi-, sammal- ja puustotietoja ristiin rastiin, erilaisia havaintotietoja ojista ja niissä mahdollisesti näkyneistä mineraalimaista ja laskenta-arvioita niin mättäisyyden, puuston kuin marjojen ja kihokkien määrästä. Kokeneen tutkijan käsi on kalibroitunut arvioimiaan maatuneisuuden ja turvelajit ja lisätekijät ja silmä on tottunut bongaamaan ”kelloja soittavat” kriittiset kasvit ja sammalet ja määrittämään liejut ja pohjamaalajit. Kaikki tämä tieto prosessoituu noin vain tutkijan päässä, ilman sen kummempia empimättä. Lisätään prosessointiin alussa mainittu reitin optimointi, säätilan tarkkailu (ukkoskaudella tärkeää), apumiehen ja oman voinnin tarkkailu (korostuu helteillä), pistekattavuuden arviointi, mahdolliset avainbiotooppihavainnot, muut suohavainnot (esimerkiksi harvinaiset kasvit, linnut, sammalet, karttaan merkkaamattomat lohkareet ja muut kummallisuudet) ja tietenkin valokuvahavainnot. Kone raksuttaa, mutta onneksi tieteellisesti on todistettu että luonnossa oleminen vaikuttaa mieleen ja kehoon positiivisesti, joten koneen sakkaamisesta ei ole pelkoa. Työpari etenee pisteeltä toiselle, kunnes päivän reitti ja aika on valmis siirtymiseen takaisin tukikohtaan.

Mutta ei se tutkijan päivä tähän vielä lopu. Päivän aikana seurataan sähköpostia puhelimelta ja siellä tietenkin odottaa useampi reagoimista odottava posti, joten päälle saadaan toinen työpäivä maastopäivän päälle kun aukaiset työläppärin ja alat toimeen. Jossakin vaiheessa on valmiit suot tarkistettava ja palautettava, mikä onnistuu helposti datanhallinnan kautta – jos yhteydet toimivat. Tämä onkin (maastossa isojen ojien lisäksi) yksi vakiomurheenkryyneistä, jos ja kun yhteydet GTK:n sisäisiin palvelimiin tai jopa vain Gettiin eivät toimi. Kiekut ja M2 Blue eivät odota, Lato ei nuku kuunvaihteessa, ja yksikön päällikkö esittää ilmastoidussa toimistossa istuskellen vaatimuksia raportoinnista. Ja jos olet tukikohtavastaava, hoidat kaikki käytännön järjestelyt ja suunnittelut koko tutkimusporukan osalta – harjoittelijoitakin pitää opastaa… Joten syksyllä kun tutkija palaa toimistolle, hirvikärpäset niskassaan, saattaa jopa hetken tuntua siltä, että kyllä toimistolla kelpaa – kunnes taas koittaa kevät, ja turvetutkijan saapas alkaa haikailemaan kohti suota…

Tätä on turvetutkijan maastoajan työ tänä päivänä. Melkein 24/7 palvelusaikaa, mutta pääseepä sentään maastoon!

PS Kesän aikana kirjoitettuun blogiin voit tutustua täällä: http://suokairajatuija.blogspot.com/

Turvetta suokairassa, tätä puristellaan koko kesän.
Heikosti maatunutta Cuspidata-rahkaturvetta.
Maatuneempaa rahkavaltaista turvetta.

Maisema vaihtuu puustoisesta aakeaan, painottuen ojitettuihin puustoisiin soihin.
Kiitos kuivan kesän, tämäkin ojan ylitys onnistui melkein kuivin saappain. Viime kesänä tästä olisi pitänyt uida yli.

 

Tuija Vähäkuopus

Teksti: Tuija Vähäkuopus

Tuija Vähäkuopus työskentelee geologina turvevarannot yksikössä.